Greater Noida -kodissa on 24 tyttöä ikähaarukassa 8-17 vuotta ja 10 nuorta naista iältään 18-24 vuotta. Paikassa työskentelee Ushanti, nk. care giver ("hoivaaja") eli pysyvä vapaaehtoinen. Hän on vanhempi rouva, joka asuu talossa, ja on paikalla aina. Ushanti huolehtii siisteydestä, ruuanlaitosta ja muista kotitöistä, sekä tietysti lapsista. Lisäksi talossa on sosiaalityöntekijä, Anita, joka on paikalla yhdeksän tuntia päivässä maanantaista lauantaihin. Anita hoitaa raportoinnit ja valvoo, että hommat hoituu lakipykälien mukaan. Kodin johtaja on Mr. Sharma, eli "uncle" ("setä"), joka on paikalla arkisin. Pari kertaa viikossa kodilla vierailee nk. mentor motherit ("tukivanhemmat"), jotka viettävät aikaa lasten kanssa ja ovat heidän tukenaan. Lisäksi epämääräinen luku naisia käy avustamassa siivoustöiden ja ruuanlaiton kanssa. Kerran kuussa paikalla on konsultoiva psykiatri, joka auttaa lasten asioissa. Kotia ympäröi muurit ja vartija on paikalla 24/7. Sitten me vapaaehtoiset. Tällä hetkellä meitä on paikalla kaksi. Kolmas palaa reissultaan piakkoin, eli sitten kolme. Vapaaehtoisilla on tässä kodissa merkittävä rooli, sillä aikuisia ei ole tarpeeksi. Ushantin aika menee kokonaisuuden ylläpitämiseen, yksilöityä aikaa lapsille ei ole paljon. Vapaaehtoisen työnkuva vaihtelee tarpeen ja oman mielenkiinnon mukaan. Tällä hetkellä tarvetta on koulunkäynnin tukemiseen, sillä kaikilla on pääsykokeet tulossa. Aina keväisin tehdään yksi tai useampi iso koe, joka ratkaisee, pääseekö seuraavalle luokka-asteelle. Koululuokkia jotenkin on yhdistetysti, eli luokat 1-4 jne.
Tytöt käyvät koulua maanantaista lauantaihin (paitsi tällä hetkellä käyvät vain silloin tällöin, sillä on pääsykoe-aika eli opetusta ei juurikaan ole). Suurin osa on ns. paremmissa, yksityisissä kouluissa, joiden käymisen järjestö maksaa. Julkisten koulujen opetusta ei pidetä tasokkaana, ja opetus on vain hindin kielellä. Yksityisissä kouluissa opetus on englanniksi, joka antaa lapsille paremmat eväät tulevaan. Iso osa varsinkin vanhemmista lapsista puhuukin hyvin englantia.
Tähän saakka olen lähinnä tutustunut lapsiin, eli leikkinyt, pelannut ja jutellut. Erikoisinta on ollut tyttöjen pihaleikki nimeltä "kopodikopodi". Siinä on kirjoittamattomia sääntöjä vähintään yhtä paljon kuin intialaisessa liikenteessä. Kukaan ei osaa tarkalleen selittää mitä siinä tehdään, kai se tulee niin jostain alitajunnasta (tai sitten he eivät itsekään tiedä). Se näyttää yhdistelmältä mustekalahippaa ja polttopalloa. Ilman sitä palloa. Leikki kestää ikuisuuden, mutta on jostain syystä tosi suosittu. Yritän vielä opetella, joskin kolmatta kertaa vapaaehtoisena oleva Leni ei ole vielä kolmen vuoden aikana sitä ymmärtänyt :D
Päänvaivaa tuottaa nimien muistaminen ja lausuminen, hindi ei ainakaan ensialkuun ihan helposti suju. Onneksi tytöistä on hauska opettaa. Talo on tottunut vapaaehtoisiin, niitä pyörii täällä miltei kuukausittain. Nyt paikalla oleva saksalainen Leni on talossa jo kolmatta kertaa. Hän tuntee lapset hyvin ja on ollut avuksi myös minulle. Luonnollisesti täällä ei ole mitään perehdytyskansioita, mihin Suomessa on tottunut. Noh, työ opettaa.
Järjestöllä on erilaisia projekteja orpokotien lisäksi. Minun on tarkoitus osallistua mielenterveysohjelmaan, jossa tällä hetkellä pyritään kehittämään ymmärrystä mikä heidän mielenterveystyössään on toiminut ja miksi. Järjestö on valveutunut lasten mielenterveysongelmiin, joka on Intiassa vielä aika lailla tabu. Udayan caren lapsia pidetään suhteellisen hyvinvoivina ja tasapainoisina verrattuna moniin muihin. Tähän saakka järjestö ei ole osannut vastata siihen, että miksi näin on. Järjestön perustaja ja hyvin pidetty ihminen on lääkäri Kiran Modi, joka työskentelee myös tässä mielenterveysohjelmassa. Ilmeisesti hän uskoo, että muista maista tulevilla vapaaehtoisilla on jotain annettavaa järjestön kehitystyölle, ja siksi minutkin on valittu mukaan. Keskiviikkona minun on tarkoitus tavata hänet ja keskustella osallisuudestani. Odotan mielenkiinnolla, sillä kaikki tuntuvat ylistävän ja arvostavan tätä ihmistä niin paljon. Sitä ennen sain luettavaksi seitsemän järjestön vuosikertomusta. Niiden pohjalta pitäisi muodostaa kuvaa järjestön mielenterveystyöstä ja sen kehityksestä. Koulukavereille tiedoksi, että se kirjallisuuskatsaus oli kevyttä tavaraa tähän verrattuna! :D No, kyllä tässä ainakin englanninkielinen ammattisanasto karttuu.
Sisäänkäynti. Menijöistä ja tulijoista pidetään kirjaa, ja aina pitää kuitata, jos on jonnekin lähtenyt.
Pääovi.
Iso tiilirakennus on luhtitalomainen avoimella katolla. Kaikki on viidessä kerroksessa. Ylimmässä asuvat 18-24 -vuotiaat, sitä alempana lapset ja yleisiä sekä toimintatiloja on kolmessa kerroksessa (kellarikerros ei näy kuvassa).
Ruokailutilaa.
Keittiö.
Ulko"käytävältä".
Yksi parvekkeista.
Sain oman huoneen ylimmästä kerroksesta.
Oma vessakin löytyy, joka on vieläpä aika länsimaalainen. Yleisestihän vessoista ei löydy wc-paperia, vaan tarkoitus on vain käyttää vettä. Lisäksi pöntöt ei ole joka paikassa istuttavia ja saattaapa pöntön tilalta löytyä vaan reikä lattiassa. Suihkun lämmin vesi tarkoittaa enemmänkin "ei niin jääkylmää" vettä, eli aika raikasta on.
Näkymät vessan ikkunasta.
Tytöt käyvät koulua maanantaista lauantaihin (paitsi tällä hetkellä käyvät vain silloin tällöin, sillä on pääsykoe-aika eli opetusta ei juurikaan ole). Suurin osa on ns. paremmissa, yksityisissä kouluissa, joiden käymisen järjestö maksaa. Julkisten koulujen opetusta ei pidetä tasokkaana, ja opetus on vain hindin kielellä. Yksityisissä kouluissa opetus on englanniksi, joka antaa lapsille paremmat eväät tulevaan. Iso osa varsinkin vanhemmista lapsista puhuukin hyvin englantia.
Tähän saakka olen lähinnä tutustunut lapsiin, eli leikkinyt, pelannut ja jutellut. Erikoisinta on ollut tyttöjen pihaleikki nimeltä "kopodikopodi". Siinä on kirjoittamattomia sääntöjä vähintään yhtä paljon kuin intialaisessa liikenteessä. Kukaan ei osaa tarkalleen selittää mitä siinä tehdään, kai se tulee niin jostain alitajunnasta (tai sitten he eivät itsekään tiedä). Se näyttää yhdistelmältä mustekalahippaa ja polttopalloa. Ilman sitä palloa. Leikki kestää ikuisuuden, mutta on jostain syystä tosi suosittu. Yritän vielä opetella, joskin kolmatta kertaa vapaaehtoisena oleva Leni ei ole vielä kolmen vuoden aikana sitä ymmärtänyt :D
Päänvaivaa tuottaa nimien muistaminen ja lausuminen, hindi ei ainakaan ensialkuun ihan helposti suju. Onneksi tytöistä on hauska opettaa. Talo on tottunut vapaaehtoisiin, niitä pyörii täällä miltei kuukausittain. Nyt paikalla oleva saksalainen Leni on talossa jo kolmatta kertaa. Hän tuntee lapset hyvin ja on ollut avuksi myös minulle. Luonnollisesti täällä ei ole mitään perehdytyskansioita, mihin Suomessa on tottunut. Noh, työ opettaa.
Järjestöllä on erilaisia projekteja orpokotien lisäksi. Minun on tarkoitus osallistua mielenterveysohjelmaan, jossa tällä hetkellä pyritään kehittämään ymmärrystä mikä heidän mielenterveystyössään on toiminut ja miksi. Järjestö on valveutunut lasten mielenterveysongelmiin, joka on Intiassa vielä aika lailla tabu. Udayan caren lapsia pidetään suhteellisen hyvinvoivina ja tasapainoisina verrattuna moniin muihin. Tähän saakka järjestö ei ole osannut vastata siihen, että miksi näin on. Järjestön perustaja ja hyvin pidetty ihminen on lääkäri Kiran Modi, joka työskentelee myös tässä mielenterveysohjelmassa. Ilmeisesti hän uskoo, että muista maista tulevilla vapaaehtoisilla on jotain annettavaa järjestön kehitystyölle, ja siksi minutkin on valittu mukaan. Keskiviikkona minun on tarkoitus tavata hänet ja keskustella osallisuudestani. Odotan mielenkiinnolla, sillä kaikki tuntuvat ylistävän ja arvostavan tätä ihmistä niin paljon. Sitä ennen sain luettavaksi seitsemän järjestön vuosikertomusta. Niiden pohjalta pitäisi muodostaa kuvaa järjestön mielenterveystyöstä ja sen kehityksestä. Koulukavereille tiedoksi, että se kirjallisuuskatsaus oli kevyttä tavaraa tähän verrattuna! :D No, kyllä tässä ainakin englanninkielinen ammattisanasto karttuu.
Erään nuoren taiteilijan näkemys minusta :D
PIIIIIIIIIIPS!
VastaaPoistaEn tiedä huomasitko mut tää blogi ei kerro piipsistä :D
PoistaIiiiiiiiiips
VastaaPoista