Plussat:
- Opin tekemään arviointitutkimusta
- Tein työtä, jolla vaikuttaisi olevan kauaskantoisia vaikutuksia koko järjestön tulevaisuuteen, millaiseksi osa sen toiminnoista kehittyy. Lisäksi järjestökin sai oppia ja ehdotuksia siihen, miten tehdä arviointia
- "Kenttätyöni" eli ajan vietto lasten/ nuorten/ naisten kanssa oli antoisaa, ja tulen muistamaan nämä tytöt aina
- Opin paljon itsestäni, omasta ja paikallisesta kulttuurista
Helpoimmasta päästä tämä harjoittelu ei ollut, tosin en sitä odottanutkaan. Välillä tuntui, ettei mistään tule mitään ja en saa mitään tehtyä. Kulttuurierot ja kielimuuri toivat omat haasteensa.
Tehdyn työni lisäksi sain kiitosta rehellisestä ja kyseenalaistavasta tavastani toimia. Kysyin kun oli epäselvää, sanoin suoraan mitä ajattelin, nostin vaikeat asiat esille ja keskustelin kaikista tuntemuksistani.
Erikoista oli se, miten opin käyttämään ääntäni :D Joskus, jos halusi saada asiansa kuuville, sai reippaasti puhua toisten päälle ja sanoa että "Ei, asia ei ole näin". Varsinkin, kun toisella puolen pöytää istuu kokenut lastenpsykiatri, sitä tunsi olonsa hieman kiusalliseksi. No, kukaan ei tiedä kaikkea, vaikka asiantuntijuutta löytyykin. Hienoa oli, että omat ajatukset sai tuoda suoraan esille. Tosin huomasin myös sen, että aina tällaiset "huutelevat" istunnot eivät ole tehokkaimpia, ja opin arvostamaan myös suomalaista, kuuntelevaisempaa kulttuuria.
Niin kuin arvata saattaa, Intia on jättänyt jälkensä minuun. Voi vaan ihmetellä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja omaa hyvinvointivaltiota. Kyllä, kaikesta huolimatta Suomella menee varsin hyvin, ja ihmiset valittavat uskomattoman typeristä asioista. Toki ihminen on aina ympäristönsä summa, eikä intialaisten ja suomalaisten ongelmat ole suoraan verrannollisia... Mutta silti jotain perspektiiviä sitä toivoisi. Suomalaisella on varaa valita monen asian suhteen.
Kirjoittaisin jotain fiksua tähän loppuun jos osaisin. Sen sijaan olen vain liikuttunut. Eikai tähän kaikkeen ole enää sanoja.
