Viikko Greater Noidan Kodissa on mennyt nopeasti. Lisäksi projekti toi paljon luettavaa ja tekemistä. Tapaaminen Dr. Modin kanssa ei selventänyt projektikuvioita paljoakaan. Tähän saakka olen tutkinut järjestön mielenterveysohjelman viime vuosina tekemiä työpajoja, ja tehnyt niistä listausta. Kaikesta epäselvyydestä huolimatta huomasin, ettei aikani riitä sekä kodilla olemiseen, että projektiin. Ajattelin, että tämän minulle tyrkytetyn tehtävän sijaan voisin toteuttaa omaa projektia jälkihuollossa olevien tyttöjen kanssa. Suunnitelmiani ei kuitenkaan joko ymmärretty/ niistä ei oltu kiinnostuneita tai sitten Dr. Modin projekti katsottiin minulle kuuluvaksi hommaksi. Mikä on sinänsä jännä, koska alunperin olin ilmoittanut kiinnostukseni työskennellä Kodissa. Pitkän aikaa pähkäiltyäni tein päätöksen muuttaa Delhiin, ja osallistua tähän projektiin. Uskon oppivani siitä ammatillisesti enemmän, vaikka se ei ollut sitä mitä alunperin harjoittelulta halusin. Kodin tyttöjä en kuitenkaan halua jättää, vaan matkustan Greater Noidaan kerran viikossa. Joko vain viettääkseni aikaa tyttöjen kanssa, tai jos aikaa on, suunnittelen ryhmätoimintaa/ muuta aktiviteettiä. Mainittakoon, ettei näille vanhemmille tytöille ole tarjolla muuta tukea kuin asunto. Itsenäistymiseen valmistavaa toimintaa tai ohjausta ei ole.
Perjantaina sitten pakkasin kamppeeni, ajatuksella siirtyä Delhiin viikonlopun aikana. Lauantaina pari kaveria Delhistä noukkivat minut autolla kyytiin, ja suuntasimme Vrindavaniin ja Agraan (Taj Mahal). Parhaillaan matka jatkuu takaisin Delhiin. Perillä odottaa tuttu majapaikka ja ihmiset ensimmäisiltä päiviltäni (joista osan kanssa nyt olen reissun päällä).
Niin paljon on jo tullut nähtyä ja koettua, etten tiedä miten ehdin kaikesta tänne runoilla. Viikon järkyttävin kohta oli Kotiin kadulta tuotu eksynyt tyttö, joka ei osannut puhua. Ikää oli varmaan 8-10v. Eräs vanhemmista tytöistämme oli nähnyt hänet kadulla hysteerisenä ja hukassa. Vanhempia tai osoitetta ei pystytty paikantamaan etsintöjenkään jälkeen. Vanhemmat ovat saattaneet myös vain jättää hänet kadulle, lapsia hylätään jatkuvasti. Tyttö oli sitten meillä, levottomana ja itkuisena, yrittäen myös karata. Täytyy sanoa, että tuona päivänä purin hampaita yhteen enemmän kuin viikon muina päivinä. Maailma on epäreilu, ja toisinaan joillekin meistä harvinaisen paska paikka.
On vaikea kuvitella, kuinka ihmisoikeudet ovat niin epävarmalla tasolla siellä ja kuinka vaikeaa lapsilla on. Surullinen pikkkutyttö, onneksi hän sai turvapaikan, ja on mahdollista selviytyä, mitä kauheuksia sitten takana onkin...Vaikeaa kuvitella täältä, millaista siellä on...Kiitos kun teet tätä blogia, on hyvä saada kuulla ja nähdä Intilaista kulttuuria ja elämää <3
VastaaPoista